Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...

Karikkoja

17.11.2011

Rakkaat lukijani,
nyt tahdon olla rehellinen.
Ei ole aina helppoa!

Rakentamistamme on nyt kestänyt 8 kuukautta ja se alkaa jo tihkasemaan.
Luin juuri vanhoja postauksiani viime kesältä kun kaikki oli vielä alussa ja intomme oli kova, elimme kuin kuherruskuukautta tontin kanssa. Kirjoitin silloin: "En voi kuitenkaan vielä sanoa, että olisin asiasta (isän poissaolosta) kovasti kärsinyt....meillä on onneksi lähellä tukiverkosto mihin turvautua ja kivaa tekemistä on ainakin toistaiseksi riittänyt. Niin, ehkä se rankempi rakentamisen arki on vielä edessäpäin." Todellakin! Vähän huvitti nyt lukea tuota kaiken tämän kuluneen ajan ja kokemuksen jälkeen. Ihanan optimistinen olin vielä silloin, avoin tulevaan koitokseen! ;)
Mutta se oli niin totta silloin. Nyt haluan kuitenkin rehellisyyden nimissä kertoa, että kokemukseni on laajentunut ja saanut syvyyttä....todellisuus on paljastunut! Enää en ihmettele kun ihmiset sanovat, että rakentamisaika on rankkaa. Viime kesänä en vielä halunnut kuulla ja uskoa sitä. Välillä siis koen kärsiväni tästä elämänvaiheesta ja yksinäisyydestäni. Parisuhde on kovilla. Viime yökin meni itkiessä. En tiedä onko se tämä syksyn pimeys vai mikä, mutta usko unelmaan meinaa olla välillä kadoksissa. Olemme niin väsyneitä ja vihaisiakin - useimmiten toisillemme. Voimia ei meinaa enää riittää toistemme rohkaisuun ja kannustamiseen..... :(
Olemmehan me pitkän tien jo kulkeneetkin. 8 kuukautta on kuin vauvan odotus. Me olemme kasvattaneet unelmaa omasta kodista ja olisimme jo niin valmiit lopettamaan. Saamaan palkinnon. Mutta vielä ei voi. Vielä on vuosi jäljellä. Voi kuinka me jaksamme?

Te, ja tämä blogi, olette olleet minulle terapiaakin arvokkaampia. Olen saanut vastapainoa arjen työhön ja pitää hengissä unelmaa, silloinkin kun se on meinannut unohtua. Kiitos teille. Kiitos kaikille ihanille naisille, jotka ovat jaksaneet tukea ja kannustaa. Päivä kerrallaan mennään.


Nittylä, miten kaipaankaan jo sinua - kotia, meitä siellä yhdessä!

18 kommenttia:

Elisabet kirjoitti...

En voi kuin vain kuvitella miten rakennusprojekti vie voimia.. Ja vuoden pimein aika vie osansa. Välillä on hyvä pysähtyä ja katsoa mitä kaikkea on jo saanut tehtyä. Se kannustaa monesti itseäni eri jutuissa. Jaksamisia! Ihanan tunnelmallinen lyhtykuva! :)

Laura kirjoitti...

voi ihana Mia... satuin tänne heti kun olit postannut.. oi että Se on siis niin rankkaa, pyörittää yksin arkea, käydä töissä,huolehtia lapsista ja se yksinäisyys... se on siis aivan kamalaa! mustakin välillä tuntuu että mä sekoan, kun mun mieheni on aina töissä, käy vaan kotona nukkumassa viikonloppuisin, ei ole ketään jonka kanssa jakaa arjen iloja ja suruja.. ja sitten kun nähdään kumpikin on niin väsyneitä ja tulee sanottua kaikkee kauheeta ja riideltyä. silloin ei voi kun itkee. tosi masentavaa! ja oikeesti toi rakennus vaihe on varmasti todella rankka!mutta turvataan Jumalaan... itketään Hänen sylissä ja levätään.. ostin eilen ihanan kirjan jonka on kirjoittanut Miri Moriah, joka jäi leskeksi vain 31vuotiaana ja kahden pienen lapsen kanssa.oltiin hänen kokouksessa. tää nainen oli niin uskomaton Jumalan nainen. siinä kirjassa on ihania lohdutuksen sanoja.. kuinka Jumala piti huolen tästä naisesta ja hänen lapsistaan! kyllä Jumala huolehtii meistäkin! tsemppiä Miia ja voimia! ja yritä levätä itse, aina kun vaan mahdollista. yritä ettet ota mitään stressiä siivoista ja muista, vaan tee sellaista mistä itse saat voimaa ja akkuja ladattuja.. ja jatka haaveilua siitä ihanasta talostanne... pian se on teidän!! sori tää kauhea "paasaus" viesti... toi on vaan niin just kun mun elämästä... halaus sulle suloinen Miia!!

Anonyymi kirjoitti...

Tsemppiä ja voimia teille suureen urakkaan! -Kati-

Sabuska kirjoitti...

Todella paljon voimia suureen urakkaan!

Anonyymi kirjoitti...

Voi Miia! mä voin vaan kuvitella miltä susta tuntuu, ite ei olla rakennettu alusta asti, mut rempattu on muutamaan otteeseen ja siinäkin on meidän tapauksessa tarpeeksi, kun tuo meidän "tukiverkko" on niin tiiviisti kukin omissa töissään, niin sitä ei juurikaan ole :/ Täytyy sanoa että viimekesänä, kun iskä teki koko kesän remppaa, minä autoin lasten hoidolta mitä pystyin, niin kyllä tuli äitiä kova ikävä, just sitä tervettä touhukasta äitiä olisin tarvinnut, joka mulla oli 10v sitten (enää ei ole edes sitä sairastavaa)... mutta siitäkin selvittiin ja voi miten mukavaa, kun se on nyt ohi... tsemppiä hirveästi! siu <3 -Niina-

Hanna kirjoitti...

Siltä varalta, että missat postaukseni...Laitetaan myös tähän.

Nukkumaan käydessä ajattelen:
Huomenna minä lämmitän saunan,
pidän itseäni hyvänä,
kävelytän, uitan, pesen,
kutsun itseni iltateelle,
puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen,
kehun: Sinä pieni urhea nainen,
minä luotan sinuun.
- Eeva Kilpi, Laulu Rakkaudesta 1976

Anonyymi kirjoitti...

Moi! Olen blogisi hiljainen lukija mutta nyt en voinut olla kommentoimatta. Asumme tuoreessa, vielä keskeneräisessä kodissamme. Kaiken teemme itse ja rakentamista on kestänyt nyt kaksi ja puoli vuotta. Meillä on viisi lasta, vanhin täytti juuri 12 ja nuorin syntyi samaan aikaan, kun talon seinät nousivat pystyyn. Mies on käynyt töissä ja rakentanut, minä olen hoitanut kaiken muun. Raskasta on ollut mutta kyllä se on kannattanut! Vaikeimpina aikoina ajattelin aina mummoani, joka jäi 50-luvulla leskeksi maatilalla ja hoiti kaiken yksin. Siitä sain voimia. Toinen asia, joka on auttanut erityisesti parisuhteen osalta on se, että en koskaan odottanut mieheltäni mitään. En apua lasten hoidossa, kotitöissä tai edes pyörän korjaamisessa. Rakentaminen kestää kuitenkin vain aikansa. Nyt pääsen jo yksin kauppaan tai lenkille, elämä alkaa hiljalleen palata normaaliin rytmiin. Voimia ja kärsivällisyyttä, vaivannäkönne palkitaan varmasti! MMK

Anonyymi kirjoitti...

Voimia sinulle toivottelen! Rankkaa varmasti on. Meilläkin on meneillään vanhan talon iso remontti, joka ei tunnu loppuvan koskaan. Joskus on superrankkoja ja kiukkuisia päiviä, joskus on melko aurinkoistakin. Päivä kerrallaan :-)!

Anonyymi kirjoitti...

Voimia sulle! Kyllä sä selviät, vaikka rankkaa varmasti on. Muistan kuinka aikanaan olisin halunnut edes puoleksi tunniksi YKSIN vaikka puistonpenkille istumaan. Tai saman verran aikaa olla aikuisseurassa tai puolison kanssa.

Meidän rakennusprojekti alkoi esikoisen ollessa vajaa 3v ja kuopus syntyi kun taloa alettiin pystyttämään. Olin iloinen, että sain olla sen vuoden kotona lasten kanssa, mutta tietenkin myös melko yksinäinen, kun pyöritin kotona asioita yksin aamusta aamuun. Kurjinta oli ehkä se, kun lähipiiri sääli ja kunnioitti miehen tekemisiä tyyliin kun sillä on niin raskasta, kun on työ, työmatkat (joilla saattoi olla putkeen 2vka pois) ja rakentaminen. Kukaan ei ymmärtänyt, että mullakin saattoi olla raskasta. Ja jos joku pystyi tarjoamaan apuaan, se apu annettiin aina tontille, ei mulle. En halunnut silloin valittaa, mutta ilman muuta se oli raskasta aikaa. Meillä projekti kesti 13kk.

Mun "pelastus" oli se, että lapset meni illalla aikaisin nukkumaan. Sen jälkeen tiskasin noin tunnin (väliaikaisessa asunnossamme ei ollut tiskikonetta) ja sitten oli aikaa iltateellä selailla sisustuslehtiä ja suunnitella uuden kodin sisustusta. Ne unelmat kantoivat. Toivottavasti yhteinen unelmanne jaksaa kannatella myös teitä! Siunausta teille!

t. Neljän pojan äiti

Anonyymi kirjoitti...

Luin noita sun juttuja jo silloin kesällä vähän ivallisesti tyrskähdellen, että jaa-a, ootappa vaan... Meille tuli seinät tontille tehtaalta, sisältä talo teetettiin valmiiksi asti ja ulkoa valmiiksi tekivät mieheni ja appiukkoni. Autotallin mieheni ja appiukkoni tekivät valmiiksi yhdessä alusta alkaen ja se on vielä vaiheessa (alotettu juhannuksen aikoihin). Tällä kokemuksella en I K I N Ä lähtisi pitkästä tavarasta alusta alkaen rakentamaan, MITÄÄN!! En yhtään ihmettele että rakennusvaiheessa tulee niin paljon eroja. Se ei mene "siinä sivussa", tai "vähän päivässä paljon viikossa". Ei. Se ei etene jos ei sitä tee kokoajan. Ja päivätyöt siihen päälle. Nounounou. Olen korviani myöten täynnä appiukkoani joka melkein asuu meillä, puuttuu joka asiaan ja on aina läsnä, vaikkei edes perheeseemme kuulu. Rakennusaika ON kamalaa, sitä on ihan turha alkaa kaunistelemaan.

Mutta se lohduttaa, rakentaminen on vain projekti. Sillä on olemassa jossain myös se päätepiste. Loppu. The End. Ja sitten ei enää koskaan ikinä milloinkaan rakenneta mitään.

Voimia!!

E samoilta lakeuksilta

tinttarus kirjoitti...

Minä haluan vain huokaista puoleesi, että VOIMIA ja JAKSAMISTA♥

saaramaija kirjoitti...

Voimia Miia-kulta!! Kyllä sä selviät! Mua itseäni yleensä helpottaa se, että ensin suon itselleni itkun ja valituksen ja ahdistuksen, mutta sitten päätän, että nyt en enää murehdi tätä asiaa. Kieriskele hetki siinä tuskaisassa ajatuksessa, että VIELÄ VUOSI TÄTÄ P....AA! Ja sitten sanot itselles, että no, se on nyt tätä ja se kestetään. Jumala voi todella antaa ihan ihmeellistä voimaa silloin kun tuntuu että nyt romahtaa kaikki! Kyllä se siitä <3 Ihan todella. Vaikkei helppoa ja ihanaa olisikaan. Ei aina tarvi ollakaan. Yleensä ei ole, olen huomannut :) Silti elämä voi olla hyvää. Halaukset täältä kaukaa!!!

Anonyymi kirjoitti...

Meillä ei ole rakennettu varsinaista taloa, mutta pari ulkopytinkiä ja aika iso laajennus asuintaloon. Ja mies sattuu olemaan sitä sorttia, ettei meille otettu edes kaivinkonetta, vaan hän lapioi pohjatkin käsin. Ja kyllä se miehen jokainen päivä niin meni, että töistä kotiin klo 15, ruoka, rakentamaan klo 16, sisälle klo 22, heti nukkumaan, herätys klo 5 ja töihin. Mutta se oli perheelle helpotus, että isä oli kuitenkin kotona koko ajan, vaikka olikin laajennuksessa. Vuoden verran kului koko hommassa, mut lopuksi sitten olin minäkin maalailemassa ym.

Koska laajennuksesta on jo kymmenen vuotta aikaa, en oikein muista, miten rankalta minusta tuntui. Jälkeenpäin olen lähinnä ihmetellyt, miten mies oikein jaksoi! Kai se sisulla meni, sillä alunperin oli sovittu parin työmiehen kanssa hommasta, mutta miestä alkoi haluttaa "tehdä itse" ja hän perui työmiehet. Ei kai siinä sitten kehdannut valitella, kun oli itse halunnut.

Tsemppiä Sulle! Kuten huomaat, kymmenen vuoden jälkeen et enää paljon muistakaan... vaikka ei se nyt mitään tässä tilanteessa lohduta.

gone to the beach kirjoitti...

Löysin blogisi juuri. Voimia.

Anonyymi kirjoitti...

Hei tuonne 26.10 postaukseen jätin viestiä lastenhuoneen matosta. Mistä se on/mikä malli, koko ja väri? Ihana. P

Anonyymi kirjoitti...

Ja voimia. P

Anonyymi kirjoitti...

Muutaman viikon lähes valmiissa kodissa asuneena voin yhtyä mielipiteeseen, rakennusaika meinasi viedä järjen! Raskauspahoinvointi sillon kun tartteis kantaa erikoisvahvat kipsilevyt sateelta suojaan ei myöskään kuulu ihan lempparimuistoihin...

Mutta oikeesti, lopussa kiitos seisoo. Sitä vielä hieman odottellaan, kaikki kamat ympäri kämppää kun töiden jälkeen ei meinaa liikkua kun silmät, mutta ehkä jouluksi. Tsemppiä!

Miia kirjoitti...

Kiitos vielä tarinoista ja kommenteistanne, oli mahtava lukea näitä ja saada vastakaikua :)

P, matto on Saltexin. Mallia/väriä en valitettavasti nyt muista, katson vielä maton alta jos löydän tiedot. Oli sellainen beigen sävy, jossa on sekaisin luonnonvalkoisia hemiäisiä lankoja ja kullankellertäviä tummempia lankoja. Se on ihanan pehmeä!

Proudly designed by Mlekoshi playground