Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...

Mietteitä ja Adan äänen symboliikkaa

17.9.2012


Viime päivät ovat olleet minulla vähän melankolisia ja jotenkin sitä on taas vaan pitänyt ottaa itseä niskasta kiinni, ryhdistäytyä ja jatkaa elämää. Onnen pilvilinnoista pudotus maanpinnalle ei ole kiva tunne ja olo on vielä jokseenkin epätodellinen. Asiaa ei ehkä halua heti hyväksyä ja mieli rakentelee defenssejä. Blogissa herännyt keskustelu on ollut kuitenkin todella piristävää ja olen ollut ihan haltioissani jokaisesta uudesta viestistä, mitä kommenttiboxiin olette jättäneet. Viimeisin luettava oli tosin hyvin raskas ja sydämeni ihan särkyi sinun puolestasi, E! Tiedän, että monilla teillä on ollut vastaavia ja moninkerroin raskaampiakin kokemuksia, mikä ainakin auttaa mua muistamaan, etten ole ainut. Blogissa on myös viime päivinä vieraillut ennätysmäärä kävijöitä (liekö tuttujen ihmisten uteliaisuutta vai mitä), mutta ainakin rehellisyys ja aitous tuntuu kiinnostavan ihmisiä. Pyrin siis olemaan jatkossakin niin aito kun vain mahdollista, menemättä kuitenkaan liian henkilökohtaisiin asioihin. Jotkin asiat vain ovat itselle ja omalle perheelle niin herkkiä ja omia asioita, että niitä ei ehkä kannata huudella kaikille julki. Minä kuitenkin kerroin teille surun keskellä, heikolla hetkellä oman kipuni ja en sitä varsinaisesti kadu, mutta perhettänikin varjellakseni joudun nyt opettelemaan vähän varovaisuutta. Ehkä kuitenkin se viesti, mitä haluan teille jättää viime aikaisista mietteistäni on se, että "Aina muistakaa, että blogin takana olevalla ihmiselläkään ei elämä ole yhtä ruusuilla tanssimista, vaikka se voi blogissa sellaiselta vaikuttaakin!". Blogi on tavallaan kuin "kiitollisuuspäiväkirja", johon tulee herkemmin kirjoitettua ja kuvattua niitä elämän pieniä ja isoja onnenaiheita kuin sitä ei niin kaunista todellisuutta. Eihän sitä haluisi itsekään lukea ja nähdä tylsää arkea, väsymystä, stressiä ja kiukuttelevia lapsia missään blogissa, mutta sitä kuitenkin ilmenee suuressakin määrin tässäkin taloudessa! ;) Niin ja kommenttienne myötä on ollut myös niin mahtavaa saada vähän välähdyksiä siitä, miten ihania ja viisaita naisia blogiani lukee. Sääli etten ole päässyt tutustumaan teihin jo aiemmin! Olettehan jatkossakin yhtä herkkiä kommentoimaan, vaikka aiheet eivät olisikaan niin dramaattisia - te teette blogista elävän ja kannustatte mua jatkamaan!! <3

Naisen sananvapautta ja ääntä pohtiessani aloin viime viikonloppuna muistelemaan Jane Campionin Pianoa, lempielokuvaa ja -kirjaani, jossa Ada on aikansa hiljennetty nainen, vailla ääntä. Hän lakkasi puhumasta omasta tahdostaan, koska hänen ääntään ei kuunneltu ja pidetty arvossa. Tarina on aina puhuttanut minua ja tein teoksesta myös aikoinaan gradu tutkielmani yliopistossa. Halusin tarkastella tarinaa psykoanalyyttisestä ja feministisestä näkökulmasta sekä keskittyä Adan identiteettikasvuun patriarkaarisen yhteiskunnan puristuksessa. Monesti olen samaistunut Adaan, tuohon vähän synkkämieliseen, teräväkatseiseen ja tempperamenttiseen naiseen, joka ei halua taipua yhteiskunnan naiselle asettamiin normeihin ja odotuksiin. Vaikenemalla hän ei mielestäni kuitenkaan alistu häntä hallitsevien miesten tahtoon, vaan paradoksaalisesti ottaa hallintavallan itsestään ja äänestään sekä uhmaa radikaalilla teollaan yhteiskunnan miesten äänivaltaa. Viktoriaanisessa maailmassa, jossa miesten ääni on ainut kuultu ja puhuttu ääni, hän päättää pitää äänensä itsellään eikä edes lähde keskustelemaan miesten kanssa heidän kielellään. Uskon, että monelle naiselle tänäkin päivänä tämä ongelma on arkipäivää. Nyky-yhteiskuntamme on toki naiselle jo helpompi paikka elää kuin 1800-luvulla, mutta silti maskuliiniset arvot ovat edelleen suuremmassa asemassa ja kunnioituksen kohteena. Nainen ei saa olla nainen ja ilmaista tunteitaan, puhua sydämen äänellään. Työelämässäkin vallitsee melko patriarkaaliset arvot ja naisen on muututtava rationaalisemmaksi pärjätäkseen noiden ehtojen sanelemalla maaperällä. En yhtään ihmettele, että moni nainen toimii edelleen yhtä uhmakkaasti kuin Ada esim. jäämällä kotiin lapsia hoitamaan. Se on sydämen valinta ja voi tehdä naisen onnelliseksi, jopa vapaaksi. Bloginkin kirjoitus voi olla monelle naiselle ns. vaiennetun äänensä ilmaisukeino, ihan kuten piano oli Adalle hänen oman äänensä instrumentti. Tuota instrumenttia monet miehet halveksivat (kuten aviomies Stewart), mutta lopulta löytyi yksi eriskummallinen mies, joka osasi arvostaa kuulemaansa ja ei pelännyt kohdata Adan tunteiden kieltä.

Koska tein graduni Adan symboliikasta englanniksi, siteeraan kirjaa nyt myös vähän englanniksi.


"The strange thing is I don't think myself silent, that is, because of my piano" (The Piano 3).

"Ada felt strong. She always felt strong, a good constitution was one thing she did not lack in her voiceless state" (The Piano 12-13).

Ada had come to realise that "silence affects everyone in the end" (The Piano 214).

"As Ada McGrath grew, so did the mythic glory of her stubborn will, and she shouldered it like a prickly but glorious shawl. It was her." (The Piano 33).

She is "quite the town freak, which satisfied" (The Piano 215).


"Ada McGrath's playing made him hear, made his mind open and fill with emotion. He felt he could listen to her play forever. [...] Baines was drawn to Ada [..]." (The Piano 90).


Adan rakkaus Baines on mies, joka ei itsekään sopeutunut länsimaalaiseen elämäntapaan ja miesten maailmaan. Hän oli erilainen, mutta Adan kanssa samanlainen. Yhdessä he lopulta löysivät yhteisen kielen ja tasa-arvoisen suhteen, jossa molemmilla oli vapaus ilmaista syvimmätkin sydämen salaisuudet.
Toivon jokaiselle naiselle samaa onnea <3
Miia


p.s. Jos aihe alkoi enemmänkin kiinnostaa, graduani voi lainata Helsingin yliopiston kirjastosta nimellä "This land had no princes" - Fairy Tale Romance and 'Reality': Male-Female Relationships and Identity Development in Jane Campion's The Piano

6 kommenttia:

Ruususuun äiti kirjoitti...

Heippa Mia!

Pitkästä aikaa minäkin kommentoin, vaikka olenkin blogiasi käynyt lukemassa. Paljon jaksamista sinulle, tietynlainen suru kulkee aina jollainlailla mukana, vaikka se hälventyisikin ja kääntyisikin onneksi vielä joskus matkanvarrella. Tiedän hyvin, miltä tuo "pilvilinnoista romahtaminen" tuntuu ja yhtäkkiä seisoo tyhjänpäällä!
Ihanaa, että olet uskaltanut ja voinut noin avoimesti kirjoittaa kaikesta. Helposti blogista tulee "pinnallinen", kun joutuu rajaamaan pois juuri sitä "tärkeintä" osaa elämää pois ja keskittyy vaan esim. sisustusjuttuihin.. Itsekin olen joutunut aika suurella kädellä rajoittamaan mitä blogissa kerron, varsinkin kun toimimme sijais & tukiperheenä, silloin suojelen myös näiden lasten yksityisyydensuojaa.
On kuitenkin tylsää, jos ihmiset juuri juuttuvat sitten tuohon; "teillähän elämä on yhtä ruusuilla tanssimista", vaikka blogi keskittyisikin vain jakamaan juuri niitä "arjen valikoituja hetkiä" :)
Jostain olen kuullut tällaisen lauseen: "et voi koskaan tietää mikä on toisen onnellisuuden takana olevien surujen summa"

Heidi kirjoitti...

En aiempaa postausta ehtinyt lukemaan, mutta ymmärrän kuitenkin hyvin ajatuksiasi. Minä olen itse painiskellut samojen asioiden parissa, minkä verran kertoa julkisesti ja minkä verran ei. Lopulta kirjoitin kirjan ja aion kirjoittaa siihen jatko-osankin. Toin kaikkein kipeimmätkin tunteeni esille Inhimillisessä tekijässä ja silloin päätin, että jos joku pahoittaa mielensä, niin pahoittakoot. Tämä on kuitenkin minun elämäni ja minä saan itse päättää, minkä verran siitä kerron muille. Minun tunteeni ovat minun omiani, eikä kukaan voi niistä loukkaantua.

Kuitenkin blogissani olen pitkälti keskittynyt vain sisustukseen ja lapsiin, kaikkeen kauniiseen ja ihanaan. En siksi, etten ole avoin ja syvällinen vaan siksi, että koen blogin voimapaikkanani, jossa voin keskittyä siihen, mikä on elämässä hyvin. Kaikkeen turhamaiseenkin pieneen juttuun, johon ei arjen harmaudessa muutoin kiinnittäisi huomiota, mutta josta nimenoman saan kovasti voimaa tämän kaiken keskellä:) Halauksia sinulle<3

Marika kirjoitti...

Ompas sulla mielenkiintoisen oloinen gradu! Itse täällä pinnistelen oman diplomityöni parissa, kun aikaa sen kirjoittamiseen ei oikein näytä löytyvän. Poika ei nuku päivisin ja kaikkia iltoja en viitsisi koneellakaan kykkiä :) No, hitaasti , mutta varmasti edetään!

Anna itsellesi aikaa surra suru pois, se helpottaa. Itse olen välillä sellainen, että "pinnaan" niitä pahanolon ja surun tunteita sisälläni esittäen että ei minun mikään ole ja sitten tunteet vaan kasautuvat ja purkautuvat kerralla. Itselläni auttaa kaikenlainen touhuaminen kuitenkin siten, että samalla käyn asiaa läpi mielessäni ja käsittelen tunteitani esimerkiksi musiikin, luonnossa kävelyn tai käsitöiden avulla.

Onnellisuuden ja kauneuden pinnan alla voi olla suurtakin surua, se tulisi jokaisen muistaa. Ruususuun äidin kirjoittama lause on hyvin osuva.

Voimia sinulle edelleen. Olet ajatuksissani :)

Silkku kirjoitti...

Hei!
En ole tainnut minäkään kommentoida aikaisemmin, mutta nyt tuntuu että pakko kirjoittaa.
Olen pahoillani menetyksen johdosta. Mutta silloinkin kun tuntuu että maailma ei enää synkempi ja mustempi voi olla, pitää muistaa että aina tulee uusi aamu ja toivo.

Juuri sinuun aitous ja avoimuus on syy siihen että tulen joka päivä (joskus montakin kertaa päivässä) katsomaan blogiisi kuulumisia. =) Jatka samaan malliin.

Tuosta naisen äänestä nykyhyteiskunnassa olen aika pitkälle samaa mieltä kanssasi. Toivoisin niin omallakin kohdalla että voisin kuunnella sydämeni ääntä esim. työasioiden suhteen, mutta kun on taloudellisisakin asioita jne. jotka vaikuttaa siihen voiko jäädä esim. kotiin.
Olet mielessä=) <3

Miia kirjoitti...

Ruususuun äiti, kiitos ihanasta kommentistasi. Se on juuri näin, ison onnen takana on useimmiten monta surua ja vaikeaa asiaa. Omasta kokemuksestani voin todeta, että opin itse vasta vaikeiden elämänvaiheiden jälkeen olemaan onnellinen.

Heidi, tuokin on hyvin sanottu, että blogi on oma voimapaikka. Koen ihan samoin, sillä en tiedä miten olisin henkisesti selvinnyt tästä parin vuoden yksinhuoltajuudesta ja raksasta ilman blogia. Se on ollut mun henkireikä! <3

Marika, tsemppiä sulle! Munkin gradu jäi puoleenväliin kun esikoinen syntyi ja meni pari vuotta, että sain sen päätökseen. Käytin molempien poikien isäkuukaudet kokopäiväiseen kirjoittamiseen, kun iskä hoiti silloin lapsia. Se oli hyvä diili tai muuten olisin varmaan jäänyt valmistumatta. Ei siitä kirjoittamisesta kahden pikkulapsen kanssa olisi tullut mitään. Lapsen päiväunet on kuitenkin niin lyhyet, että ei siinä ehdi kun vähän kirjoja avata, niin toinen jo herää ja ajatus keskeytyy. Kannattaa siis koittaa hyödyntää joku loma lopputyölle, jos mahdollista. Hitaasti, mutta varmasti, niin se menee! :)
Mäkin huomaan käsitteleväni tunteitani parhaiten itsekseen rauhassa touhutessa, kuten maalatessa taloa tai lenkillä. Kiitos sanoistasi <3

Silkku, olipa kannustava ja ihana kommentti, kiitos! Niin kiva kuulla, että blogini on ilo jokaiseen päivääsi, niin on minunkin - kiva, että sen tunteen ja ilon saa jakaa! :)
Ymmärrän sinua, työt on tehtävä, että on leipää pöytään. Sama täälä. Toisaalta olen viime vuosina tietoisesti mennyt kohti isoja unelmiani, niitä unelmia kohti, joita en aiemmin ikimaailmassa uskonut voivani toteuttaa. Sydän on aina oikeassa ja sen ääntä pitää varoa olla tukahduttamatta. Olen nyt tosi onnellinen, että uskalsin esim. pari vuotta sitten aloittaa tämän blogin epäröinnin jälkeen sekä vuosi sitten perustaa nettikauppani. Koen olevani nyt tosi onnellinen sen suhteen, että olen kuunnellut haaveitani, vaikkei se aina helppoa ole ollut. Kivaa päivää sinulle! :)

Anonyymi kirjoitti...

Nyt tuli semmoinen olotila lukiessa, että raotan vähän omia salaisia pöytälaatikkojani :)

Kauan sitten 17 veenä rakastuin tuohon Pianon tunnusmelodiaan ja jostain putkahti paperille silloin sanat siihen, siis siihen lyhyeen tosi tuttuun kohtaan. Englanniksi, ties mitä kirjoitusvirheitä ja kaikkea. Mutta edelleen lähes 20 vuoden jälkeen lauleskelen joskus itsekseni tai lapsille tuota runosta melodialla, siinä on jotain lohduttavaa. Ja nyt lätkäisen sanat tähän, toivottavasti ovat turvassa täällä :)

You will see me in the sky
in the nighten sky, in stars.
So twinkle hand and I will see.
So, darling don't be scared.

You will feel me in the wind,
stand up still and I will hug you.
You will feel me in the wind.
So, darling don't be scared.

You will hear me in silence,
you will hear, please, stop and listen.
You will hear me if you need.
So, darling don't be scared.

Take the power of your tears.
Take the power, them'll make you stronger.
After the rain there is sunshine.
So, darling don't be scared.

Anywhere I'm going now
I will have you in my heart.
And you will have me in your heart too.
So, darling. We are together.

-Sanna

Proudly designed by Mlekoshi playground